Kerrostalossa asumisen ihanuuksia

Muutin viime syksynä pois Pöytyän perämetsistä ja äidin helmoista Turkuun siskon kanssa omaan kämppään. Muuttaminen ei sinänsä ollut shokki, koska vietin muutenkin suurimman osan ajastani Turussa. Mutta siinä on hieman totuttelua, kun muuttaa isosta omakotitalosta, joka kirjaimellisesti sijaitsee keskellä metsää ja peltoa, kaupungin laidalla olevaan korkeaan kerrostaloon. Tietenkin tiesin ja olin varautunut siihen, että kerrostalossa asuminen tietyllä tavalla rajoittaa elämää.

Opin nopeasti, että kerrostalossa asuessaan ei voi luukuttaa musiikkia täysillä keskellä yötä. Tai parantaa maailmaa kovaäänisesti kavereiden kanssa aamuun saakka. Tai laulaa Maamme-laulua keittiössä, kun naapurin makuuhuone on seinän takana. Tai huutaa, kun kuulee lempibändinsä tulevan Suomeen keikalle. Tai mennä suihkuun hiljaisuuden aikana.

Toisin kuin omakotitalossa, kun lähin naapuri löytyi ehkä tuurilla viidensadan metrin päästä. Ketään ei kiinnostanut, vaikka olisi juossut pihallansa alasti ja hoilannut samalla Hoosiannaa. Tai jos pisti radioon lisää ääntä, kun sieltä tuli hyvä kappale. Tai jos olisi järjestänyt sen keikan takapihalle koivujen katveeseen.

Kaikesta huolimatta olemme selvinneet ilman edes minkäänlaisia virallisia valituksia, kerran on joku koputtanut seinään, kun volyymi on noussut liian korkealle. Eikä meidänkään ole tarvinnut huomauttaa kenellekään naapurille mistään. Hauskinta kerrostalossa asuessa on muiden elämän kunnioitus, joka vallitsee selvästi. Ympärillä asuu satoja ihmisellä pienellä alueella, eikä heistä hyvällä tuurilla tunne ketään ja silti huomaa miettivänsä, häiritseeköhän tämän ja tämän asian tekeminen naapureiden elämää hirveästi.

Itse olen nähnyt hyvällä tuurilla 20% samassa rapussa asuvista ihmisistä ja ehkä 5% kanssa olen vaihtanut pikaisen tervehdyksen ulko-ovella tai rappusissa törmätessä. Silti mietin jotain lattialle tiputtaessani, että toivottavasti kukaan alapuolella ei ollut juuri nukkumassa. Jos tiskaan, toivon, etten häiritse kenenkään opiskelua.

Mutta poikkeuksiakin on. Minua itseäni ei todellakaan kiinnosta puuttua muiden elämään, varsinkaan kenenkään tuntemattoman, joka nyt vain sattuu asumaan samassa rakennuksessa kuin minä. Silti joku kokee asiakseen puuttua toisten asioihin. Ollaan jakamassa kasvatusohjeita ja soittamassa sosiaaliviranomaisille, kun asunnosta kerran kuuluu kovaa lapsen itkua. Hälytetään automaattisesti poliisi paikalle, jos joku metelöi, eikä voida ensin itse mennä sanomaan asiasta. Suunnitellaan, miten koira saadaan vietyä eläinkotiin, kun huomataan, ettei se vitoskerroksen nuori ole käyttänyt sitä pihalla aamun jälkeen.

Mitäpä jos se lapsi on vain väsynyt? Mitäpä jos niillä poliiseilla olisi parempaakin tekemistä kuin käydä kerrostaloja läpi turhan takia? Mitäpä jos se poika on lähtenyt koiransa kanssa koirapuistoon kenenkään huomaamatta? Mitäpä jos ei puututtaisi toisten asioihin, ellei ne ole todellakin huonosti ja joku oikeasti ole avun tarpeessa?

Eku Hautaviita

Panikointia ja matikkaa

Havahdun, kun naapurin koira haukkuu. Apua, olenko nukkunut pommiin? Ryntäys katsomaan kelloa: huh, kello on vasta 7.20, vielä 20 minuuttia aikaa nukkua. Pyörin sängyssä, en nukahda uudestaan. Mielessä pyörii derivointi. Miten se nyt taas menikään? Äkkiä ylös sängystä ja kertauskirja esille. Kyllähän minä tämän osaan! Nyt turha jännitys pois, siitä on vain harmia. Yritän muistutella itselleni, kuinka paljon olen lukenut. Matikan kurssejakin on takana yhdeksän. Nyt on aika luottaa itseeni.

Puen vaatteet päälle. Menen keittiöön tekemään aamupalaa. Väsyttää. Jos pystyisin juomaan kahvia, nyt olisi se hetki, jolloin sitä aivan varmasti joisin. Nyt ei auta muu kuin pestä kasvot kylmällä vedellä ja toivoa sen piristävän. Helpottaa hieman. Nyt pitäisi vielä pakata eväät. Kaksi ruisleipää, omena ja edellisenä päivänä ostamani irtokarkit. Pakkaanko muovipussiin vai rasiaan? Päädyn rasiaan, se pitää vähemmän meteliä. Ainiin, vesipullo! Etiketti irti ja vettä pulloon. Eväät on nyt pakattu. Seuraavaksi tarkistus penaaliin: kyniä, lyijyä, harppi, piirtokolmio. Taulukkokirja ja laskin ovat olleet jo perjantaista asti koululla. Nyt kaikki on pakattu.

Nopea katsaus peiliin ennen lähtöä. Hups, hiukset pitäisi ehkä harjata, mutta nyt en jaksa: takkuiset hiukset ponnarille. Takkia pistäessäni huomaan, että paidassa on tekstiä. Äkkiä ryntäys vaatekaapille ja toinen paita. Nyt se takki päälle ja menoksi. Kiire painaa, joten hyppään auton rattiin. Naurattaa ajatus mennä kilometrin matka autolla, mutta tänään on erityinen päivä. Tänään pitää onnistua!

Kolme minuuttia ja olen koululla. Menen aulaan, ja näen kavereita. Kaikkia tuntuu hiukan jännittävän. Vaihdellaan kuulumisia, puhutaan edellisistä kirjoituksista ja päivitellään sitä, kuinka vähän kukakin on lukenut. Jutustellessa kokoan eväät ja kirjoitusvälineet tarjottimelle. Jännitys laantuu hiukan. Sitten saapuu rehtori, joka ilmoittaa, että nimenhuuto alkaa. Jännitys menee sietämättömäksi. Annan kännykän pois ja odotan nimeni sanottavan. Aakkosten h-kirjain tulee jo. Minun vuoroni tulisi pian. Ja sitten se oma nimi kuuluukin. Ei auta muu kuin astella saliin.

Saan ihan kivan paikan. Pari riviä eteenpäin olisin ehkä halunnut, mutta asialle ei voi nyt mitään. Arpa on ratkaissut minulle tämän paikan, ja siinä vietän seuraavat kuusi tuntia. Alan täyttämään konsepteihin tietojani. Tarkistan huolellisesti, että oppilasnumero tulee varmasti oikein jokaiseen paperiin. Koepapereita aletaan jakaa. Niitä ei saa vielä avata. Kello lyö yhdeksän ja kaikilla on paperit. Koe alkaa.

Selailen kokeen läpi. Paniikki iskee, enhän minä osaa mitään. En muista koskaan edes kuulleeni moisista asioista. Mielessä pyörii jo, kuinka soitan sukulaisille, että ei sitä lakkia tulekaan tänä vuonna. Aikaa on kulunut vartti, enkä ole saanut aikaan mitään muuta kuin hirveän olon itselleni. Sitten käsitän mistä on kyse: alkupaniikki. Se pirulainen, mikä on vallannut minut joka kirjoitusten alussa. Nyt pitää rauhoittua.

Vedän muutaman kerran syvään henkeä ja katson kokeen uudestaan. Tässähän on aivan perustehtäviä! Osa on kyllä vaikeampia, mutta niinhän niiden pitääkin olla – onhan tämä sentään ylioppilaskoe. Luen tarkasti ensimmäisen tehtävän kysymyksen. Pitää määritellä suorien yhtälöt: tätähän on harjoiteltu yläasteelta asti. Lasken oikean vastauksen ja saan vastauksen, joka kuvan perusteella näyttää hyvältä. Tehtävänannossa lukee ”Perusteluita ei tarvita”. Eli siis pelkkä vastaus vai? Ei voi pitää paikkaansa – perusteluthan ovat se tärkein asia vastauksessa! Pitkän pohdinnan jälkeen laitan pelkän vastauksen. Niinhän siinä lukee, vai ymmärsinkö väärin? Se jää nähtäväksi.

Seuraavaksi teen tehtävän numero neljä. Sekin on jo yläasteella opittua asiaa. Yritän olla niin huolellinen kuin vain pystyn. Näppäilen jokaisen laskun laskimeen kahdesti, ettei vaIn tule näppäilyvirheitä. Taas saan järkevän vastauksen. Jes! Alun panikointi alkaa pikkuhiljaa häipymään kokonaan. Olen ylpeä, kun olen saanut jo kaksi tehtävää tehtyä niin hyvin. Yritän olla ajattelematta, että vielä on kahdeksan tehtävää edessä. Seuraavaksi kolmostehtävä. Se sujuu myös suhteellisen kivuttomasti. Vuorossa kakkostehtävä, ja nyt pitää jo miettiä vähän kauemmin. Asia on sinänsä helppoa, mutta yhtälöt ovat aika vaikeita. Vastaus kuitenkin syntyy, ja nyt on jo neljä tehtävää selätetty. Siis melkein puolet! Hyvä minä!

Minkä tehtävän tekisin seuraavaksi? Seiskan vai kutosen? Päädyn seiskaan. Kääntäen verrannollinen selvästi. Pitää kuitenkin olla tarkkana, kun muuttaa kellonaikoja, ettei vain tule laskettua väärin. Nyt iski epävarmuus. Onko se varmasti kääntäen eikä suoraan verrannollinen? Lasken varmuuden vuoksi laskun suoraan verrannollisesti. Vastaus on aivan hölynpölyä. Mitä ihmettä ajattelin? Totta kai se on kääntäen verrannollinen. Koe on nyt puolivälissä. Nyt vain kohti seuraavaa tehtävää. Tämä seiskatehtävä on jo hankala! Saan pääteltyä oikean vastauksen, mutta en keksi, miten saan lausekkeen. Ajatus pätkii pahemman kerran! On selvästi tauon paikka.

Laitan koepaperit nippuun pöydälle ja alan syödä eväitä. Yritän unohtaa hetkeksi koko kirjoitukset ja matikan. Yritän miettiä, mitä tekisin illalla tai tulevana kesänä. Kummallista kyllä, ajatus poukkoilee koko ajan matikkaan. Naurattaa ajatus, että kerrankin käy niin päin, että ajatus pysyy kouluasioissa eikä toisinpäin. Leipä ja omena syöty. Jalat ovat aivan puutuneet, taidan pyytää vessaan, jotta pääsee vähän jaloittelemaan.

Jaloissa kiertää taas veri paremmin, kun pääsen takaisin omalle paikalleni. Syön muutaman karkin ja otan koepaperit uudestaan eteeni, ja mietin edelleen sitä seiskatehtävää. En keksi lauseketta! Ei auta muu kuin yrittää selittää päättelyni mahdollisimman hyvin. Teen taulukoita ja kirjoitan selostuksia. Lopuksi tietysti kirjoitan vastauksen. Pitää vain toivoa, että saisin päättelyistäni edes kolme pistettä. Nyt ei kuitenkaan ole aikaa jäädä murehtimaan sitä, sillä vielä on edessä neljä tehtävää.

Vuoroon tehtävä numero kahdeksan: en ollut aikaisemmin edes huomannut sitä tehtävää. Tämä on helppo! Harjoittelin juuri edellisenä iltana näitä. Tämä tehtävä meni niin helposti, että nyt on pakko lukea tehtävä uudestaan. Kyllä se taisi ihan oikein mennä. Seitsemän tehtävää tehtynä aika kello on jo varttia yli yksi. Uusi paniikki iskee – loppuuko aika kesken?

Yritän laskea jokaista jäljellä olevaa tehtävää, mutta mitään en osaa kokonaan. Muutamasta osaan tehdä yli puolet, jostain en mitään. Mietin, mistä saisin edes muutaman pisteen: en ainakaan todennäköisyyslaskusta enkä lineaarisesta mallinnuksesta. Enkä talousmatikasta. Aikaa on enää tunti. Nyt pitää ottaa loppukiri, ja laskea vielä kolme tehtävää. Mitään sen suurempaa ajattelematta, valitsin kolme tehtävää, jotka päätin tehdä. Toivoin, että saisin edes muutaman pisteen.

Viimeiseen tehtävään jää aikaa 20 minuuttia. Käytettävissä olevasta ajasta käytän 15 minuuttia. Nyt pitää alkaa tarkistaa. Viisi minuuttia aikaa tarkistaa kymmenen tehtävää – ei hyvä. Katson vain läpi vastauksia, ja toivon niiden olevan oikein. Nyt kello on kolme ja aika palauttaa koepaperit. Tarkistan vielä, että jokaisessa paperissa on nimi.

Poistun salista huojentuneena, vaikka viimeiset kolme tehtävää eivät menneetkään ihan nappiin. Nyt se on ohi. Koko kolmivuotinen lukiotaipale, joka on tähdännyt näihin muutamiin kirjoituspäiviin. Nyt ne ovat ohi. Tuntuu epätodelliselta – ja huojentuneelta.

Koulun ovet, joista ei tarvitse enää montaa kertaa astua sisälle.

Nea Isotalo

Yhden päivän sotilas

Aurigon nousukaan ei vie jännitystä pois.

Herätys soi. Herään. Katson kelloa, kymmentä yli kuusi. Paniikki, äkkiä ylös sängystä, vaikka lähtöön on miltei puolitoistatuntia. Suihkuun ja sitten meikit naamaan. Ei kuitenkaan liikaa, en halua näyttää liian ”naiselliselta”. Kääk, mitkä vaatteet laitan. Ei saa olla liian rento, muttei liian asiallinenkaan. Päädyn lemppareihin: mustiin farkkuihin ja mustaan t-paitaan. Sitten aamupalan tekoon. Päädyn helppoon ja yksinkertaiseen mansikkasmoothieen, jonka otan mukaan autoon. Sitten uudet Adidaksen lenkkarit jalkaan, nahkatakki päälle ja autolle. Aikaa on vielä yli tunti ennen kuin tilaisuus alkaa. Paniikki iskee uudelleen.

Apua, kello on hieman yli kahdeksan ja ajan Turun aamuruuhkassa. Missä helkkarissa olen? Navigaattori ohjaa aivan uutta ja omituista reittiä. APUA. Mun pitäisi vaihtaa kaistaa, mutta tilaa ei ole. Jes, nyt joku antaa tilaa. Paniikki, enää muutama kilometri Heikkilän kasarmille.

Saavun vieraille tarkoitetulle parkkipaikalle. Kello on puoli yhdeksän. JES, en ole ensimmäinen paikalla. Maha sattuu ja jännittää. Avaan oven ja astun pihalle. Lähden kävelemään johonkin suuntaan. Joku tulee kysymään, olenko minäkin menossa valintatilaisuuteen. Vastaan myöntävästi. Kävelemme yhdessä muutaman sataa metriä auditoriorakennukseen. Pihalla odottaa kaksi naissotilasta toivottamassa meidät tervetulleiksi ja ohjeistaa meitä ilmoittautumaan.

 

Apua, nyt se alkaa. Kapteeni aukaisee tilaisuuden vitsillä ja sanoilla:

– Me olemme täällä teitä varten. Onneksi olkoon teille, sillä kaikki täällä istuvat ovat A-luokkaa.

Tilaisuus auditoriossa kestää noin neljä tuntia, jonka istumme miltei putkeen paikallamme. Korkeamman tason herrat tulevat selittämään palveluksesta yms. asioista vakavaan sävyyn. Välillä vakavista suista pulpahtaa ulos hauska vitsi. Loppua kohden kapteenien jutut muuttuvat yhä humoristisemmaksi ja suuri naisjoukko yltyy yhteen nauruun monta kertaa. Ei tämä niin pahaa olekaan.

Seuraavaksi on mahdollisuus saada sämpylää ja kahvia. Seison jonossa pitkään. Saavun pisteelle ja hupsis, ei ole gluteenitonta sämpylää ollenkaan. Kovasti pahoitellaan. No, ei sillä niin väliä ole. Minulla on laukussa banaani, sillä pystyin melkein ennustamaan, että ei yhtä keliaakikkoa huomata 60 normaaliruokavalioisen seassa. Naissotilaat tulevat auditorioon ja miehet lähtevät. Sotilaat kertovat, että nyt on niin sanottu ”tyttöjentunti” ja meillä olisi mahdollisuus kysyä mitä vain. On hiljaista, kukaan ei nosta kättään. Ensimmäinen uskaltaa kysyä kysymyksen. Sen jälkeen kysymyksiä satelee nopeaa tahtia ja ne käsittelevät naisten asioita: kuukautisia ja minkä väriset hiukset saa olla, kun astuu palvelukseen. Sotilaat kehottavat meitä olemaan omia itsemme, mutta kuitenkaan ei saa erottua joukosta. Siksi shokkivärit ja punainen väri hiuksissa ovat jyrkästi kielletty.

Kantakortin sisällä oli hakemus sekä kaikki muut tarvittavat laput, muun muassa terveystarkastus.

Apua, nyt alkaa pelätty terveystarkastus, ja sinne mennään yksi kerrallaan. Ennen sitä on kuitenkin mahdollisuus kokeilla täyspakkausta. No niin, nyt on minun vuoroni. Päätän kokeilla sotilaspoliisien varustusta, joka on painavampi kuin normaali varustus. Vedän kamat niskaan. Eihän nämä niin painavia ole. Kävelen rappuset ylös alas enkä edes kaadu missään vaiheessa. Ihme.

Sitten lääkärille. Istun alas ja ojennan lappuni vanhahkolle herrasmiehelle. Hän hymyilee ja kertoo, että tietää, missä asun. Outoa. Eihän Pöytyää nyt kukaan tiedä, varsinkaan Kyröä. Hän kertoo tarinansa, kuinka hän on käynyt Karinaisten suunnalla useasti tansseissa. Sitten hän kysyy, onko mikään asia muuttunut. Vastaan kieltävästi. Hän tutkailee papereitani tarkemmin ja kysyy, mitä ruoka-allergioita minulla oikein on. Kerron kala-allergiasta sekä keliakiasta. Hänen silmänsä siirtyvät suoraan minuun ja ilmoille kajahtaa:

– Hitto minkä menit tekemään. Keliakia on yleensä ollut este palvelukselle, hän sanoo painavasti.

Aika pysähtyy. Paniikki iskee uudelleen. Kysyn, miksi minut silti on laitettu A-luokkaan. Lääkäri soittaa kapteenille, jonka luokse minun pitäisi seuraavaksi mennä. Papereihin lätkähtää kirjain E. Tiedän, mitä se tarkoittaa. En pääse inttiin. En pääse paikkaan, johon olen viimeiset puoli vuotta panostanut. Paikkaan, jonka vuoksi olen monet yöt valvonut miettien asioita. Niinpä niin, kaikki ovat A-luokkaa.

Astun sisään aluetoimistoon ja kapteeni odottaa ovensa ulkopuolella. Yksi tyttö on ennen minua. Sanon kuitenkin, että minun pitäisi tulla juttelemaan vain sinun kanssasi. Hän nyökkää ja käskee odottamaan. Kuulen oven läpi, kuinka tyttö,joka oli ennen minua saa hyvät uutiset. Masentaa yhä enemmän ja enemmän. No niin, nyt se häipyy ja pääsen kuulemaan viimeisen tuomioni. Kapteeni selittää monta syytä, miksi keliakia on esteenä palvelukselle. Nyökkäilen ja kerron ymmärtäväni. Todellisuudessa en ymmärrä. En ymmärrä, miksi erikoisruokavalio estää palveluksen. Ärsyttää, mutta olen niin asiallinen ja ymmärtäväinen kuin ikinä osaan olla. Kapteeni kertoo, että minussa on potentiaalia vaikka mihin ja käskee tavoitella muita unelmia. Hän kättelee ja toivottaa minulle parasta jatkoa ja toivoo syvästi, että jonain päivänä saavutan toisen suuren unelmani: poliisikouluun pääsyn.

Varsinais-Suomen aluetoimisto järjesti naisten vapaaehtoisen asepalveluksen valintatilaisuuden torstaina 9.4 Heikkilän kasarmilla Turussa. Tilaisuuteen osallistui noin 60 naista Varsinais-Suomen sekä Satakunnan alueelta. Omien tietojeni mukaan kaksi naista laitettiin E-luokkaan, minä sekä joku tyttö, jolla on migreeniä. Kuitenkin yli 55 muuta naista sai mahdollisuuden astua palvelukseen ja olla osana maamme puolustusta. Minulle kävi huonommin, ainoastaan perinnöllisen sairauteni vuoksi, joka estää minua syömästä viljoja. Onhan se toki ymmärrettävää, että metsäleireillä ei voida keskittyä siihen, ettei ruuan joukkoon sekoitu mitään minulle ”vaarallista”. Näin kävi tällä kertaa, nyt tavoittelemaan uusia unelmia sekä panostamaan pääsykokeisiin 110-prosenttisesti. Tärkeintä oli,että sentään yritin. Yritin päästä paikkaan, johon kukaan ei olisi uskonut minun menevän. Yllätin monet pelkästään näyttämällä, että minusta olisi siihen, mihin miehistä on. Yrittänyttä ei laiteta.

 

Sini Rajala

 

Teinistä äidiksi

Rosa ja Joel ovat molemmat yhtä hymyä.

Veera poikansa Matiaksen kanssa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuoria äitejä tai ‘’teiniäitejä’’ kohtaan on nykypäivänä hyvin suuria ennakkoluuloja. Teiniäitejä pidetään helposti huonompina kasvattajina, huonompina äiteinä. Heitä voidaan miltei pitää luusereina, yhteiskunnan pohjasakkana. Monesti myös muodostuu kuva, että he eivät osaa asettaa  lapsensa etuja omiensa edelle. Monesti ihmetellään jopa ääneen, miksi lapset tekevät lapsia.

Haastattelin kahta teiniäitiä,  Rosaa ja Veeraa, tuodakseni ilmi heidän arkielämäänsä sekä heidän mielipiteitään raskaudesta sekä teiniäitinä olemisesta. Molempien äitien lapset ovat noin vuoden ikäisiä. Molemmat äidit saivat lapsensa 18-vuotiaana.

Kun kuulee, että on raskaana, voivat ensireaktiot vaihdella laidasta laitaan: itkusta nauruun. Rosan ja Veeran reaktiot olivat heidän sanojensa mukaan aivan erilaiset. Rosa kertoo olleensa ensin erittäin järkyttynyt, shokissa. Järkytys muuttui kuitenkin melko pian puhtaaksi iloksi ja innostukseksi. Kun taas Veera kuuli raskaudestaan, hän meni aivan sekaisin.

– Itkin onnesta ja olin ihan sekaisin. Soitin poikaystävälle ja kerroin, että susta tulee isä, Veera kertoo.

Molemmat äidit kertoivat aivan ensimmäisenä poikaystävilleen asiasta. Veera kertoi heti poikaystävänsä jälkeen asiasta myös parhaalle kaverilleen.

Teiniäitinä raskainta voi olla, miten ihmiset tukevat heitä raskauden aikana. Tärkeää on myös tuki tulevalta isältä. Monesti teiniäitien poikaystävät itsekin ovat teinejä, ainakin henkisellä tasolla.  Rosa kertoi saavansa tukea monilta eri ihmisiltä, lähinnä omalta perheeltään sekä kavereiltaan. Rosan sanojen mukaan lapsen isä ei ollut alussa raskaudessa ollenkaan mukana eikä minkäänlaisena tukena, sillä hän oli niin järkyttynyt koko asiasta. Pikkuhiljaa kuitenkin Rosan poikaystävä lämpeni ajatukselle, että hänestä tulee isä ja asiat ovat nyt aivan eri tavalla:

– Nykyisin lapsen isä on ollut mukana 110-prosenttisesti.

Veeran tilanne erosi Rosan tilanteesta suuresti. Hän kertoo, että ensimmäisen kolmanneksen aikana tukea tuli vain kavereilta sekä poikaystävältä, joka oli alusta saakka innolla mukana raskaudessa. Veera ei aluksi kertonut raskaudestaan vanhemmilleen, mutta sen tehtyään hän sai heiltäkin todella paljon tukea. Anoppikin osoitti tukevansa miniäänsä raskaudessa eivätkä kaverit jättäneet Veeraa asian kanssa yksin.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, onko heidän mielestään heidän iällään ollut vaikutusta heidän lastensa kehitykseen ja kasvuun. Rosan mielipide tulee kuin apteekinhyllyltä:

– Omalla iällä ei ole ollut mitään vaikutusta lapseni kasvuun. Ei äidin ikä määrittele, miten lapsi kasvaa. Joel on kehittynyt ja kasvanut aivan normaalisti.

Veera kertoo, että ainoa tapa, jolla äidin ikä voi vaikuttaa lapseen, on tapa, jolla muut ihmiset voivat suhtautua  Matiakseen. Hänkään ei kuitenkaan usko, että oma ikä vaikuttaa lapsen kasvuun.

– Ei se oma ikä siihen kehitykseen vaikuta, vaan oma asenne ja henkinen kypsyys kasvattamiseen ja äitiyteen. Ja just se, että miten lapsen kasvattaa, millaisessa ympäristössä ja minkälaisten ihmisten ympäröimänä, Veera pohdiskelee.

Mielenkiintoista oli myös kuulla äitien tämänhetkisestä elämäntilanteesta sekä äitiyden alkumetreistä. Rosa kertoo, että hän pärjäsi alusta saakka hyvin, vaikka alussa oli melko paljon opettelemista. Hänestä nuori ikä ei vaikuta äitiyteen ja lapsen etusijalle laittaminen tuli luonnostaan. Rosa kertoo asuvansa tällä hetkellä yhdessä lapsensa isän kanssa. Isä käy töissä ja Rosa on kotonat vuoden ikäisen poikansa kanssa ja suorittaa opintojaan loppuun. Rosa kertoo viettävänsä aivan normaalia perhe-elämää pienen poikansa kanssa.

Veera pärjäsi myös alusta saakka todella hyvin. Hän kertoo, että väsymyksen ynnä muun sellaisen takia äitiys oli rankempaa, kuin hän ensin ajatteli. Hän kertoo kuitenkin, kuinka kaikki väsymys oli sen arvoista.

– Se, että näkee kun toinen kasvaa ja kehittyy sinun ansiosta, niin se kyllä palkitsee tosi erilaisella ja hyvällä tavalla. Veera kertoo olevansa tällä hetkellä yh-äiti ja olevansa aidosti onnellisempi kuin pitkään aikaan, kun pojan ei tarvitse elää enää riitojen keskellä. Veeran poika täyttää pian vuoden ja on iloinen pienen miehen alku.

Sini Rajala

Kuvat ovat äitien itsensä ottamia.

KOMMENTTI

Teiniäitiys ei välttämättä tarkoita vastuuntunnottomuutta tai lapsellisuutta. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että raskaus ja lapsen saaminen muuttaa ihmistä täysin. Siskostani on muuntunut aivan erilainen ihminen, vastuuntuntoinen aikuinen. Hän miettii lapsensa etua aina ennen omaansa, mikä ei teini-ikäiselle aina ole kovinkaan ominaista.  Toki on ymmärrettävää, että on muodostunut tietynlaisia ennakkoluuloja teiniäitejä kohtaan. Yleistäminen on yksi ihmisrodun suurimmista ongelmista. Teiniäidit eivät ole yhteiskunnan pohjasakkaa eivätkä luusereita. He ovat ihmisiä, joista on tullut äitejä nuorella iällä. Äitiys ei katso ikää: äiti on äiti iästä riippumatta.

Sini Rajala

 

Duudsonit tuli kouluun!

Jarppi ja HP lämmittelivät parilla tempulla esityksen alussa.

Pääsimme haastattelemaan Duudsoneiden Jarppi Leppälää ja HP Parviaista 9.2.2015. He olivat tulleet Elisenvaaraan kertomaan koulukiusaamisesta, omista unelmistaan ja Duudsonien matkasta kuuluisuuteen. Esityksissään he vertaavat kiusattua ryttyiseen paperiin, jota ei saa anteeksipyynnöillä suoraksi. Kiusaaminen jättää ikuiset arvet ihmiseen, mitä ryttyinen paperi kuvaa. Varsinkin alakouluikäiset ymmärtävät hyvin kiusaamisen vaikutukset paperiesimerkin avulla.
Duudsonit kertoivat, että kiusaamisen vastainen kampanja aloitettiin, kun ensimmäistä Duudsonit tuli taloon -nimistä ohjelmaa aloitettiin kuvaamaan eli vuonna 2011. Duudsonit saivat idean kampanjaan heidän tekemänsä Jekkukirjan myötä. He ajattelivat, että ihmiset saattavat ymmärtää väärin, että on suotavaa, jos kiusaa kaveria. Jekuttelu on kuitenkin hauskan pitämistä yhdessä ja tarkoitus on, että kaikki nauravat.

Duudsoneilla on kokemusta kiusaamisen molemmilta puolilta, sillä Jarno Laasalaa on kiusattu ja Jukka Hildén on ollut kiusaaja. Kun Jukka lapsena vaihtoi koulua, hän päätti, ettei jää muiden jalkoihin, mutta hän ei huomannut, että kiusasi muita. Jukka kuitenkin muutti tapansa ja pyysi anteeksi. Ainoa asia, jota Jukka todella katuu, on se, että hän on joskus kiusannut. Jarpin sanoin kiusaaminen edustaa täysin päinvastaista, mitä he haluavat edustaa. Kiusaaminen on ainoa vakava asia, mihin Duudsonit haluavat ottaa kantaa.

– Kiusaaminen tappaa unelmia, sanoo HP. Duudsonit ovat tunteneet toisensa yli 20 vuotta ja he ovat laittaneet kaiken peliin toteuttaakseen ja elääkseen unelmaansa. Kiusaaminen olisi estänyt kaiken tapahtuneen, eli jos he olisivat kiusanneet toisiaan, Duudsoneita ei ehkä koskaan olisi syntynyt.

Kampanjasta on tullut Duudsoneille positiivista palautetta lähinnä nuorilta. Nuoret ovat ottaneet yhteyttä, kiittäneet ja kertoneet, kuinka he ovat sopineet kiusaajien kanssa ja ystävystyneet. Duudsonit ovat kiertäneet kouluissa säännöllisesti jo kolme vuotta ja yleisönä on ollut kaikenikäisiä, eskarista lukioon. Alakoulussa lapset kyselevät paljon enemmän, kun taas yläkoulun yleisössä kaikki ovat hiljaa, sanoo Jarppi. Vaikeimpia heille esitettyjä  kysymyksiä ovat olleet, miksi ihmiset kiusaavat ja miksi ihmiset sotivat.

Duudsonit eivät ole laskeneet, kuinka monessa koulussa he ovat käyneet puhumassa. Kun he aloittivat, he eivät ajatelleet kiertävänsä kaikkia Suomen kouluja järjestyksessä. Pöytyä on Duudsoneille uusi tuttavauus: HP on ajanut kerran Pöytyän ohi ja Jarppikaan ei ole koskaan ennen käynyt Pöytyällä. He suuntasivat Pöytyän jälkeen Tampereelle ja sieltä Ouluun.

Essi Vuori haastatteli Duudsoneita.

Duudsonit kannustavat nuoria puhumaan kiusaamisesta ja antavat neuvoja nuorille, joita kiusataan:

• Ei kannata jäädä yksin asian kanssa.
• Avunpyyntö ei ole todellakaan merkki heikkoudesta, päinvastoin.
• Olisi tärkeää, että jaksaisi katsoa positiivisesti tulevaisuuteen koska asiat ovat monesti vain hetkellisiä.
• ‘’Mikään ei oo mahrotonta’’, jaksakaa uskoa unelmiinne ja tavoitella niitä.
• ‘’Live hard, live your dream’’. (Tämä on myös tatuoituna Jukan käsivarteen.)

Duudsoneiden mukaan Jarno on hyvä esimerkki siitä, että hän ei alistunut kiusaamiselle, vaan päätti näyttää kiusaajille, että on kovempi jätkä kuin he. Jarnolle on jäänyt syvät arvet kiusaamisesta, ja kun hän puhui muistoistaan vuosia kiusaamisen jälkeen jätkille, hän rupesi itkemään. Jarnon kiusaajat ovat myöhemmin tulleet pyytämään omien lapsiensa kanssa nimikirjoituksia.

Mandi ja Essi

Myös Mandi Rouhiainen pääsi haastattelemaan Duudsoneita.

Viikossa kirjailijaksi

Kävelen ulos terminaalista. Toivon käveleväni ulos terminaalista. En ole varma, kävelenkö ulos terminaalista, koska lentokenttä on iso, enkä ole ihan varma missä suunnassa ulko-ovet ovat. Kävelen joka tapauksessa jostakin jonnekin ja löydän kuin löydänkin kolme taksikuskia, jotka heiluttelevat pirteästi pieniä kylttejä, joissa lukee “Biskops Arnö”. Minun taksikuskini hymyilee ja nyökkäilee minulle iloisesti seuraavat 20 minuuttia, kun odotamme muiden nuorten lentojen laskeutuvan. Pian istun taksissa kolmen hermostuneesti kikattavan färsaarelaisen kanssa ja matkaan kohti Biskops Arnötä, eli Ruotsissa sijaitsevaa pohjoismaista kansanopistoa, jossa pidetään kuuden päivän pituinen “Författarskolan for unga”. Minä en tiedä koko kirjailijakoulusta mitään, ja takapenkiltä kuuluvasta hysteerisestä yhteislaulusta päättelen, että färsaarelaisetkaan eivät tiedä.

Alla ihop. Taka-alalla vasemmassa laidassa poseeraavat opettajat.

Tutustumassa Biskopsekeniin, eli puuhun, jossa on kuulemma hyvä kirjoittaa ja kiipeillä. Kuvassa testataan jälkimmäistä.

Puolentoista tunnin päästä löydän itseni juomasta ekomaitoa kansanopiston ruokalassa. Vierustoverini tivaavat innokkaasti minun maatani ja nimeäni ja tavaavat omiaan. “My name is Rsfrgs!” sanoo vieressäni istuva tyttö (tai siltä se ainakin kuulostaa) ja minä teeskentelen painavani nimen muistiin. Kurssilla on kolmisenkymmentä 15-18-vuotiasta osallistujaa, muutama jokaisesta Pohjoismaasta, ja seitsemän eri kieltä sekoittuvat ruokalassa iloiseksi solinaksi. Lounaan jälkeen meidät esitellään kurssin opettajille, eli jokaiselta kielialueelta tuleville kirjailijoille ja runoilijoille. Tämän jälkeen meidät kierrätetään saarta ympäri ja minä yritän samalla selittää ruotsalaiselle tytölle ruotsiksi Täällä pohjan tähden alla -trilogian juonta. Tyttö ei taida ymmärtää, mutta se ei haittaa.

Kirjastossa oli paljon kirjoja, joiden selkämyksessä oli vihreä ympyrä kertomassa siitä, että kyseisen kirjan kirjailija on Biskops Arnön entinen opiskelija.

Seuraavana aamuna heräämme kaikki kahdeksalta ja syömme varmasti ainakin kuuden tähden aamupalan. Yhdeksältä kurssi alkaa toden teolla, kun kokoonnumme luokkahuoneeseen kuuntelemaan oppituntia aiheesta “scene”. Seuraavat viisi päivää koostuvat jokainen opettajien pitämistä oppitunneista, luovan kirjoittamisen harjoituksista, vapaa-ajasta, uimisesta, syömisestä, iltaohjelmista ja mahtavan omalaatuisesta seurasta. Koko kurssin ajan saamme nauttia täysin ilmaisesta täysylläpidosta, ympäri vuorokauden auki olevasta kirjastosta ja melkein naurettavan idyllisistä ja kauniista maisemista. Minun ikkunani takana lentää vuoroin lintuja ja perhosia, ja peltoja ja puita on joka paikassa.

Kurssin opettajat kertoivat, miksi he kirjoittavat.

Vaikka Pohjoismaiden välillä olevat eroavaisuudet ovat aika pieniä, niistä löytyi silti paljon ihasteltavaa koko viikoksi. Islantilaiset esimerkiksi ihmettelivät haltioissaan Ruotsissa olevien puiden määrää ja kokoa, ja pelkäsivät kaikkia ötököitä, jotka olivat kuulemma valtavan paljon isompia kuin Islannissa. Isot etanat ja sienet olivat norjalaisen tytön mielestä hulvattomia ja oikea tukholmalainen ei-netissä-oleva H&M sai islantilaiset suunniltaan riemusta. Kurssin ainut grönlantilainen tunnisteli luukorujen alkuperäeläimiä ja teki runoja metsästyksestä (tai niin hän ainakin tulkkasi, kukaan muu paitsi Grönlannista tuleva opettaja ei ymmärtänyt sanaakaan,) ja saunassa käydessämme tottumattomat kyselivät jatkuvasti “Is this really healthy?” ja miettivät missä asteessa pitää lähteä pois, ettei veri ala kiehua.

Maggie, Alda ja Elli esittämässä keskittynyttä ryhmärunoutta.

Saimme kurssilla kirjoittaa runoja ja novelleja omilla kielillämme, ja viimeisenä päivänä luimme niitä toisillemme ja saimme rakentavaa palautetta. Teimme paljon ryhmätöitä sekä kieli- että sekaryhmissä ja esitimme niitä iltaisin isossa ja hienossa maalaiskeittiössä, jonka takan reunalla monen pohjoismaisen kirjailijan uhottiin istuneen lukemassa tekstejään. Kahden ensimmäisen päivän alkukauhun hälvettyä loppuviikko oli kuin satua ja unelmaa, eikä kotiinlähtö tuntunut yhtään hauskalta. Oli outoa, että suurinta osaa tapaamistani ihmisistä en enää todennäköisesti tapaisi. Lauantai-aamulla kello 5.45 pelottavan kohtelias ja iloinen taksikuski kaapi minut ja minun matkalaukkuni mukaansa ja kohta olin jo koneessa ja kotona. Opin ihan hirveästi, ja koko mahtava viikko tuntuu vieläkin epätodelliselta. Olo on kiitollinen ja innostunut!

Biskops Arnön pohjoismaisuutta henkivä etupiha ja ensimmäisen päivän perinteikäs tutustumisleikki.

Kirjailijakouluun voivat taas ensi vuonna hakea kaikki 15-18-vuotiaat kirjoittamisesta kiinnostuneet pohjoismaalaiset. Tämän vuoden esite: http://www.pohjola-norden.fi/filebank/3712-kirjailijakoulu_nuorille_2014_suomi.pdf

Elli Pellonperä 3.A

kuvat Rakel Helmsdal ja Elli pellonperä

Helmikuun Top 10

1. Netflix / Viaplay

Kylmässä helmikuussa huomaat välillä tarvitsevasi pienen tauon koulun hektisyydestä. Mukava tapa murtaa stressi on katsoa lempisarjaansa peiton alla. Lempisarja voi kuitenkin koukuttaa niin pahasti, että huomaa katsoneensa koko tuotantokauden päivässä tai parissa.

Nämä koukuttivat meidät: Valehtelevat viettelijät, Liekeissä ja Criminal Minds

2. Vanhojentanssit

Taas on se aika vuodesta, kun on aika hyvästellä ne koulussa vähän riehantuneet ja “vanhat” ihmiset, abit. Vanhojentasseja tanssitaan 14.2 Auran nuortentalolla. Mukaan kannattaa ottaa kamera lumoavien tanssiaismekkojen  kuvaamista varten.

3.Talviset aktiviteetit

Jos et ole vielä ehtinyt hiihtämään tai luistelemaan, nyt on korkea aika pyytää luokan kuumin poika aktiviteettitreffeille. Vaikka et olisikaan olympiatasoinen hiihtäjä, pieni katastrofi ei haittaa. Tärkeintä on, että molemmilla on hauskaa ja kylmästä säästä huolimatta lämmin mieli.

4. Kuumat juomat

Kuuma kaakao kermavaahdon kera, kahvi tai lämmin mehu.

5.Ystävänpäivä

Mikäs sen suloisempaa kuin käsintehdyt ystävänpäiväkortit, jotka ovat täynnä sydämiä ja rakkautta.

6. Runebergin torttu ja laskiaispulla

Maukkaimpia ovat tietysti itseleivotut. Leivo vaikka ystäväporukalla.

7. Hiihtoloma

Aika “vetäytyä horrokseen”. Lähteä laskettelemaan tai jäädä kotiin  hyvän kirjan kanssa, päätä itse.

8. Lumipallot

Kuulimme kuulutuksista lumipallojen heittelyn olevan kielletty yläkoulussa. Niinpä päätimme mennä ulos ja heittää kavereita päin lumipalloja. Melkein oli jo unohtunut, kuinka hauskaa se on.

9. Laskiaisrieha

Kuulostaa kasvomaalauksilta ja retrolta. Cool.

10. Penkkarit

Lue abien päivästä lisää seuraavassa jutussa.

Iida ja Lotta

Viikko ilman naamakirjaa

Olet varmaan huomannut, että harva ei vielä ole eksynyt facebookin maailmaan. Facebookista löytyy yleensä kuumimmat juorut ja puheenaiheet. Viikonloppuisin etusivulta löytyy yleensä kuvia bileistä ja facebookissa keskustelu luontuu puolituttujenkin kanssa, vaikka siihen ei muuten olisi pokkaa.

Nyt päätimme olla viikon kokonaan ilman tätä koukuttavaa sivustoa ja yritämme kuvailla siitä aiheutuneita ”vieroitusoireita” tänne Elvikseen.

Maanantai

Iida: Maanantaina oli tuttuun tapaan kova hinku päästä tsekkaamaan facebookin uudet tilapäivitykset. Facebookissa sovitaan Nuori yrittäjyys -kurssin kokouksista, joten kokousten ajankohdat täytyi selvittää jotain muuta kautta.

Lotta: Tunnit kuluivat hyvin hitaasti, sillä ei voinut välillä kurkata facebookia opettajan huomaamatta. Vanhasta tottumuksesta tulikin painettu pari kertaa puhelimen fb-kuvaketta. Suurta hätää ei kuitenkaan ollut.

Tiistai

Lotta: Koulussa ihmiset tulivat naureskellen kysymään minulta, mitä minun seinällä lukee. Pyysin kaveria tarkistamaan asian. Mitään epämiellyttävää ei onneksi löytynyt.

Iida: Toivon salaa, ettei kukaan ole laittanut minulle viestiä facebookissa. Mukava huomata, että puhelimen akku kestää paljon kauemmin ilman fb-sovellusta.

Keskiviikko

Iida: Tuntuu ulkopuoliselta, kun ei tiedä, mitä facebookissa on meneillään. Facebookistahan löytää yleensä lähes kaiken, jopa tiedon siitä, että lunta on satanut. Eihän sitä muuten tietäisi.

Lotta: Olin koulusta pois. Tunsin oloni yksinäiseksi niin kauan, kunnes tajusin, että voisin ottaa muillakin tavoilla yhteyttä kavereihini kuin facebookin kautta. Lähetin muutamia tekstiviestejä pitkästä aikaa kavereille, joihin en muuta kautta olisi saanut yhteyttä. Latasin myös päivällä Whatsapin. Whatsapin kautta ihmisille voi lähettää internetin kautta viestejä. Saadakseni ihmisen, jolle laittaisin viestejä, latasin sovelluksen myös äitini kännykkään. Loppuilta menikin viestitellessä äidin kanssa hauskoja viestejä. Olenkohan tekemässä sosiaalista kuolemaa?

Torstai

Lotta: En kaivannut päivällä niin paljon facebookiin kuin muina päivinä. Kysyin kuitenkin taas kaveriltani, oliko seinälleni tullut päivityksiä. Olikohan kysyminen seinästä huijaamista? Illalla kuitenkin minulla oli muuta mietittävää, sillä tein pitkän lenkin koirani kanssa ja lähettelimme ääniviestejä kaverini kanssa, jonka kanssa en muuten pitkän välimatkan takia pysty puhumaan.

Iida: En edes meinaa muistaa, että facebook on olemassa. Sen sijaan huomaan nyt käyttäväni enemmän muita sosiaalisia medioita, kuten Instagramia.

Perjantai

Iida: Perjantaisin facebookiin ilmestyy varmaankin eniten päivityksiä. Nyt jään ilman tietoa siitä, mitä puolitutut tekevät viikonloppuna. Tämä on tuskin kuitenkaan suuri menetys.

Lotta: Päivällä jo pohdiskelimme Iidan kanssa koko “ilman facebookkia” -kokeilun lopettamista ja haaveilimme facebookiin menoa. Illalla havahduin ahaa-elämykseen. Tajusin, kuinka rentoa ja vapauttavaa oli olla ihmisten kanssa juuri siinä hetkessä. Läsnäoloni ei ollut katkonaista, kuten normaalisti, jolloin olin ihmisten kanssa ja samalla olin facebookissa. Säästyin myös yökukkujien yöllisiltä viesteiltä. Toisaalta niitäkin viestejä on jo ikävä.

Lauantai

Lotta: Tulin aikaisin aamulla bussilla kotiin, joten olin aika uninen. Olisi ollut mahtavaa vain käpertyä peiton alle, syödä jotain ja olla tietokoneella. En kuitenkaan uskaltanut mennä tietokoneelle, etten vahingossa menisi facebookiin. Kohdistin haaveiluni erittäin huonoihin ilmaisvideoihin, jotka kaivoin televisiosta. Päivä meni siis hyvin. Illalla tuntui kurjalta, sillä en ollut tietoinen kaverini kurjasta päivästä, minkä muut kyllä tiesivät, olivathan he lukeneet siitä facebookissa.

Iida: Ihmettelen miten nopeasti viikko onkaan mennyt. Huomisen jälkeen olen taas vapaa menemään facebookiin. Tällä hetkellä facebook houkuttelee lähinnä siksi, että haluaisin katsoa, onko joku laittanut viestiä. Toivottavasti ei mitään tärkeää ainakaan…

Sunnuntai

Iida: Viikon viimeinen päivä. Odotan kuumeisesti, että kello tulee kaksitoista, jotta pääsen facebookiin. Samalla päässäni liikkuu ajatuksia, eikö tämä ole vähän säälittävää. Miten joku sosiaalinen media voi olla näin tärkeä osa elämää? Ihan hyvin pärjäisi ilmankin. No ehkä joskus tulevaisuudessa poistan facebook-tunnuksen, lopullisesti.

Lotta: Mietin, miksi edes halusin koko ajan niin kovasti mennä facebookiin. Johtuiko se vain siitä, että kaikki kielletty aina houkuttaa? Päässä oli huolestuneita ajatuksia, miltä tuntuisi, jos kukaan ei olisikaan kaivannut minua kyseisenä aikana. Olisinko silloin odottanut jotain tyhjää? Olin päättänyt valvoa niin kauan, että kello näyttäisi kaksitoista, mutta loppujen lopuksi nukahdin ennen aikojani. Heräsin tunnin kahdentoista jälkeen, jolloin vihdoin pääsin facebookiin. Internet ei kuitenkaan toiminut hyvin ja käynti jäi lyhyeksi.

Fiilikset viikon jälkeen

Loppujen lopuksi viikko meni yllättävän hyvin!
Suosittelemme facebookittomman viikon kokeilemista kaikille. Saattaa olla, ettei ole huomannut ennen, kuinka koukuttunut onkaan siihen. Jos käyttää nykyään paljon aikaa fb:ssa, niin huommaa, kuinka paljon aikaa jää muulle. Kuntoiltuakin tuli enemmän viikon aikana.

Lotta ja Iida

Luonnonvoimien mahti

Viime sunnuntaisen Eino-myrskyn tuhot ovat valtavat. Vaikka Etelä-Suomi, Pöytyä mukaan lukien, välttyi tällä kertaa suurimmilta tuhoilta, ei se heikennä myrkyn aiheuttaman kaaoksen vaikutusta. Monet taloudet ovat yhä ilman sähköä, ja korjaustyötkin jatkuvat varmasti vielä pitkään.  Puita on kaatunut esimerkiksi junakiskoille sekä rakennusten ja autojen päälle.

Eino-myrskyn tuhoa ei voi varmastikaan kuvitella, ennen kuin sen näkee. Sunnuntaista myrskyä vielä voimakkampi myrsky koettiin kaksi vuotta sitten tapaninpäivänä. Itse muistan päivän valehtelematta lähes yhtä hyvin kuin eilisen. Joululomalla nukun yleensä pitkään enkä ajattelekaan kouluun liittyviä asioita. Se on aikaa, jolloin rentoudun ja valmistaudun pitkään ja puuduttavaan kevätlukukauteen. Tapaninpäivän aamuna heräsin kuitenkin epätavallisen aikaisin. Talo valitti epätoivoaan natisten liitoksistaan. Tuuli vinkui ulkona. Tasaisin väliajoin tuulta säestivät myös epämääräiset tömähdykset. Harkitsin hetken, katsoisinko ikkunasta ulos. Päätin katsoa.

Puut Tapani-myrskyn aikaan.

Kuva, jonka näin ikkunasta, on pittynyt päähäni. Kun tuulee oikein lujaa, se muistuu taas mieleeni. Oksia lenteli ympäri pihaa. Puut huojuivat pelottavasti, osa uhkasi jopa 90 asteen kulmaa. En uskaltanut koko päivänä tehdä mitään. Istuin vain sohvalla tuijottaen ulos pelokkain silmin, katsellen käynnissä olevaa tuhoa. Joka kerta, kun kuulin tömähdyksen, säpsähdin. Aamun aikana olin jo saanut selvitettyä äänen syntyperän: se oli kaatuvan puun ääni sen iskeytyessä maahan. Kahden päivän voimakkaan tuiverruksen jälkeen tuuli alkoi luopua mahdistaan. Myrskyn pahin osa oli ohi, mutta jäljet ovat nähtävissä vielä monta vuotta. Sähköt olivat poissa lähes viikon, mikä oli haastavaa, vaikka samalla hieman hauskaakin. Sain esimerkiksi tehtyä valmiiksi kauan hyllyssä lojuneen tuhannen palan palapelin. Kännykkää en sen sijaan voinut ladata, enkä siten saanut yhteyttä ystäviini, eikä kukaan tavoittanut minua. Suuurin muutos, joka tapahtui, oli kuitenkin maiseman muuttuminen.  Lähimetsän yli sadasta puusta, joiden seassa minulla oli lapsena tapana leikkiä, oli pystyssä enää seitsemän.

Maisema Tapani-myrskyn jälkeen.

En todellakaan ollut osannut odottaa Tapani-myrskyn kaltaista luonnovoimaa Suomessa.  Olen aina pitänyt Suomen luontoa rauhallisena, hiljaisena ja tyynenä. Olen toki lukenut taifuuneista, maanjäristyksistä ja muista luonnonvoimista, jotka ovat voimakkuudeltaan paljon suurempia kuin Tapani-myrsky oli. Ajatus siitä, että Suomeen olisi tullut edes jonkinlainen mysky, ei vain sopinut päähäni. Nykyään olen viisaampi. En katso maailmaa enää  niin sinisilmäisesti ajatellen, että täällä Suomessa me olemme täysin luonnonvoimien ulottumattomuudessa. Olen myös vihdoin tajunnut erään asian täysin. Sen osoittavat Filippiinien hirmumyrsky, Suomen Tapani-myrsky, vuoden 2011 tuhkapilvi ja monet muut luonnonmullistukset. Ihminen tarvitsee luontoa valtavasti, mutta luonto ei tarvitse ihmistä mihinkään.

Mari

Tanssimisen riemua

Oletko sinä vailla harrastusta? Kokeile zumbaa, fitness-tanssia, joka on yhtä aikaa tehokasta, hauskaa ja mukaansatempaavaa!

Zumba on aerobinen fitness-ohjelma, jonka musiikki perustuu pääosin latinalaistansseihin. Sen kantavana ajatuksena on liikunnan ilo ja liikkeiden helppous. Zumban tanssiaskeleet perustuvat erilaisiin tanssimuotoihin, joita ovat muun muassa merengue, salsa, hiphop, rumba, mambo ja flamenco. Tunti koostuu intervallityyppisestä ohjelmasta, jossa osa liikkeistä tehdään nopealla, osa hitaammalla tempolla. Liikkeet kohdistuvat koko vartaloon.

Muun muassa 2B.-luokkalainen Jasmin Rouhiainen käy zumbatunneilla Oripäässä. Zumban lisäksi harrastuksiin kuuluvat showdance ja jooga. Lisäksi Rouhiainen toimii lasten jumpan ohjaajana. Rouhiainen kertoo kokeilleensa zumbaa ensimmäisen kerran kahdeksannella luokalla, jolloin hän tilasi itselleen zumba-DVD:n. Ensimmäisellä zumbatunnilla Rouhiainen kävi yhdeksännellä luokalla.

Reippaat zumbailijat Jasmin Rouhiainen ja Kaisu Haapalainen

Zumban hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti sen koukuttavuus. Tunti kuluu todella nopeasti tanssiessa. Zumbaa harrastaakseen ei tarvitse kalliita välineitä. Mukavat ja kevyet sisäliikuntavaatteet, juomapullo ja reipas mieli ovat kaikki, mitä tarvitset. Oripäässä zumbaohjaajana toimii Kati Kärhä. Kärhä kertoo kiinnostuneensa zumbasta vuoden 2011 keväällä, josta jo vuoden kuluttua suoritettuna oli zumbaohjaajan koulutus. Tällä hetkellä Kärhällä on ohjattavana neljä zumbatuntia viikossa, jonka lisäksi zumbaaminen muiden ohjaamilla tunneilla onnistuu kahdesti viikossa. Zumbatunnin ohjaajalla on usein pirteitä ja värikkäitä vaatteita yllään. Ohjaajan kannustus ja tuki saavat hieman huonokuntoisemmatkin liikkeelle ja nauttimaan tanssista.

Zumba on erittäin tehokas laji rasvanpolttajana, kuten Kärhä kertoo hauskassa esimerkissään.

– Zumbaa voidaan verrata auton bensankulutukseen. Tasaisesti ajettuna bensaa kuluu vähemmän kuin jatkuvalla kaasuttelulla ja jarruttelulla. Kuten autoillessa, myös zumbatessa rasvaa palaisi paljon vähemmän, jos jatkuvasti mentäisiin tasaisella sykkeellä. Tämän vuoksi zumbassa onkin ideana eri tasoisten sykkeiden saavuttaminen.

Zumba on todellakin hyödyllistä koko keholle ja mielelle. Liikkeiden haastavuutta ei tarvitse pelätä, sillä ohjaaja toimii koko ajan mallina, eikä muilla zumbaajilla ole aikaa kiinnittää huomiota muiden liikkeisiin. Zumbatunnin jälkeen olo on mahtavan rentoutunut ja iloinen, eivätkä arjen haasteet tunnu yhtä haastavilta kuin aikaisemmin. Rouhiainen toteaakin, että zumbaa voisi suositella ihan kenelle tahansa.

Zumbaa järjestetään muun muassa Auran Sun Salilla tiistaina ja torstaina, sekä Oripään koululla tiistaina.

Nyt kaikki Zumbaamaan!

Kaisa & Kristiina